Teatterista, terveydenhuollosta ja syyllisyydestä

Viime keväänä vierailin radion Maailmanparantajat – ohjelmassa
Helsingin kaupungin kulttuurilautakunnan puheenjohtajan Jörn Donnerin
kanssa, puhuttiin kulttuuripolitiikasta. Kyseisen ohjelman perusidea
on, että ihmiset soittavat lähetykseen ja ohjeistavat mielipiteillään
studiossa olevia päättäjiä. Soittajien pääviesti oli kautta linjan
selvä – rahat jotka käytetään kulttuuriin ja kirjastoihin, pitäisi
käyttää terveydenhuoltoon.

Miksi ihmiset usein ajattelevat noin? Ehkä syy on se, että terveys tuntuu vakavalta asialta – terveys on viime kädessä elämän ja kuoleman kysymys. Mutta kun kulttuuri ja kirjastotkin ovat! Mitä iloa on terveydestä, jos ei voisi käydä teatterissa ja lukea romaaneja?

Vihreä liitto hyväksyi viime viikonloppuna Helsingissä kulttuuripoliittisen ohjelman. Ohjelmassa korostetaan taiteen monimuotoisuutta ja yhteiskunnan vastuuta kulttuurin rahoituksesta. Näiden molempien haasteet ilmenevät stereotyyppisesti teatterin saralla. Teatteriala on elänyt voimakasta rakenteellista murrosta. Valtion ja kuntien omien teattereiden rinnalla on itsenäisiä teattereita, jotka tekevät laadukasta taidetta. Vapaan teatterikentän voimistuminen on yleiseurooppalainen ilmiö ja siitä on tullut uutta luova ja dynaaminen osa modernia teatterikenttää.

Helsingin kulttuuri- ja kirjastolautakunta on myös tänä vuonna keskustellut teattereiden rahoituksesta. Keväällä lautakunnan avustusjaosto pyysi vertailun Helsingin kaupunginteatterin, Q-teatterin, Ryhmäteatterin ja Kom-teatterin rahoituksen kehittymisestä. Vertailun perusteella lautakunta esitti Q-teatterin, Ryhmäteatterin ja Kom-teatterin avustuksia nostettavaksi 5 prosentilla. Esitys on mukana kaupungin ensi vuoden budjetissa ja tarkoittaa 20 000 euron korotusta kyseisten teattereiden avustuksiin. Korotus ei ole valtaisa, mutta esimerkiksi Q-teatterin kohdalla se tarkoittaa sitä, että teatteri pystyy nyt käyttämään valtiolta tulevan rahoituksen täysimääräisesti. Olisi ollut vähintäänkin noloa, jos vuoden teatteriksi valittu helsinkiläinen teatteri ei olisi saanut kaupungilta avustusta, joka mahdollistaisi valtion avustuksen käyttämisen!

Rahoitusongelmat ovat koskettaneet kaikenlaisia teattereita, mutta heikointa talouskehitys on ollut vapailla teattereilla. Teatterilain ulkopuoliset ryhmät saavat vain noin prosentin osuuden koko teatterialan rahoituksesta. Tilanne olisi korjattavissa suhteellisen pienellä rahoituksella, mutta tahtoa tähän ei ole Vihreiden ponnisteluista huolimatta eduskunnassa ollut.

Myöskään teatterilain piirissä olevien teattereiden rahoitus ei ole häävisti kehittynyt. Työvoimavaltaisten alojen kustannukset ovat nousseet vuosittain ilman, että valtionosuuden perustana olevan henkilötyövuoden hintaa on korotettu. Eduskunnassa on lisätty laskennallisia työvuosia, mutta todellisista työvuosista ollaan vieläkin jäljessä.

Pidemmällä aikavälillä koko teatterilainsäädäntö olisi nostettava uuteen tarkasteluun. Teatterikeskuksen arvion mukaan laki on pitkälti muuttunut itsenäisen teatterielämän hidasteeksi. Suomessa syntyy jo neljäs teatteriryhmäaalto, joka tuo uusia muotoja suomalaiseen teatterielämään. Myös Helsingissä on paljon uusia ja vanhempiakin vapaita teatteriryhmiä, joiden rahoituksen tasosta ja tavasta on kulttuurilautakunnassa tärkeää keskustella ja tehdä nykyistä anteliaampia päätöksiä.

Teatteri on parhaimmillaan ihmeellistä. Luulen, että itse voin todella nauttia teatterista vasta sitten, kun teatterin rahoitusta koskeviin kysymyksiin on löydetty nykyistä paremmat ratkaisut. Siihen asti katson näytelmiä puolittaisen syyllisyyden vallassa, ja siksi valtaa ja syyllisyyttä käsittelevät näytelmät sopivat minulle tällä hetkellä parhaiten. Tämän syksyn suosikkini on siis Kansallisteatterissa esitettävä Holmbergin ohjaama loistavien näyttelijäsuoritusten Demokratia.

Kolumni on julkaistu Helsingin uutisissa.