Doris Lessingin ihmeellinen elämä

Tämä on toinen osa sarjassa, joka käsittelee tämän kesän kirjat. Sarjan edellinen osa pohti Jennifer Eganin menestysromaania Aika suuri hämäys ja seuraava osa esittelee Mike Davisin teoksen ”City of Quartz”, joka on ihmeellinen, ei-fiktiivinen mutta montaa fiktiota hurjempi vyörytys vallasta, väkivallasta ja unelmista Los Angelesissa.

Doris Lessing: Ihon alla
Omaelämäkerran ensimmäinen osa 1919 - 1949
Doris Lessing: Varjossa vaeltaja
Omaelämäkerran toinen osa 1949 - 1962

”Entä jos minulla ei olisi rahaa? No mutta miten pikkumainen, suorastaan pikkuporvarillinen, sitä voi olla? Sinä siis aiot ilmestyä Lontooseen pikkulapsen kanssa ilman rahaa? Kyllä kaikki järjestyy. Niin järjestyikin, mutta nyt minusta tuntuu ihmeelliseltä, että pidin silloin itsestään selvänä, että kaikki järjestyisi.”

Doris Tayler kasvoi Etelä-Rhodesian surkeimmassa provinssissa kannattamattomalla farmilla ja kulki intuitiivisen määrätietoisesti kohti kirjailija tehtävää. Tarina on osittain aivan epätavallinen, harva siirtomaissa kasvaneista nuorista naisista ryhtyi kommunistiksi ja jätti kaksi lasta taakseen. Toisaalta maaseudulta ja provinssista kai melkein aina kaivattiin suureen kaupunkiin: toteuttamaan kutsumusta ja kokemaan rakkautta. Doris Taylor teki sen mistä tuhannet haaveilivat.

Doris Lessingin suhde äitiinsä oli vaikea. Elämäkerran ensimmäinen osa lienee aarre niille, joita vaikeat äitisuhteet kiinnostavat. Lessing miltei vihasi äitiään, samalla kun tunsi tätä kohtaan sääliä. Mutta se Doris, joka kirjoittaa muistelmia suhtautuu äitiinsä ehkä tuhat kertaa pehmeämmin ja ymmärtävämmin kuin se Doris, joka ei yksinkertaisesti fyysisesti voinut välillä olla äitinsä kanssa samassa tilassa. Mistään muusta asiasta elämänsä varrella Lessing ei pohdi, olisiko jotain voinut tehdä toisin. Suhteesta äitiin ja valinnoista hän kysyy: olisinko voinut toimia toisella tavalla – ja tulee siihen tulokseen että muu ei olisi ollut mahdollista.

Kommunismi ja siitä luopuminen muodostavat teoksissa jopa voimakkaamman punaisen langan kuin rakkaus ja siitä luopuminen. Doris itse oli mukana perustamassa Etelä-Rhodesian kommunistista puoluetta, joka muistelijan omankin todistuksen mukaan oli vähemmän kuin alaviite sosialismin historiassa. Myöhemmin Lontoossa Lessing liittyi Britannian kommunistiseen puolueeseen, josta eroamista hän pohti säännöllisesti liittymisestään lähtien aina eroon saakka.

Lessing analysoi vailla minkäänlaisia illuusioita vasemmistolaisten liikkeiden sisäistä dynamiikkaa. Hän kuvaa häikäilemätöntä leninismiä, kaksoistandardeja ja idealistien hätääntyneisyyttä. Hän tavoittaa tarkasta sen dilemman, jossa iso joukko kommunisteja joutuu huomaamaan että he eivät voi hyväksyä mitään, mitä kommunistiset valtiot, puolueet tai yksilötkään tekevät, mutta silti he haluavat ajatella että kommunismi on oikeastaan, ja oikeasti, jotain muuta kuin yksikään sen todellinen ilmentymä. Tämä outo paradoksi on vaivannut vasemmistolaisten ihmisten yhä uusia sukupolvia. Materialistisen opin kannattajat eivät voi kestää aatteensa materiaalisia ilmentymiä.

Mitä sitten jää jäljelle puolueesta eronneen ja aatteen hämäyksien läpi näkevän Lessingin vasemmistolaisesta linjasta? Ainakin perinteisen työväenluokan ihmisten kunnioitus ja jonkinlainen hellyys heitä kohtaan. Kuivakka toivomus – vuosien kokemuksella asioinnista Camdenin kaupunginosavaltuuston kanssa – toivomus, että hallinto kohtelisi ihmisiä asiallisesti.

(Oma kysymyksensä on, käyvätkö ketkään oikeistolaisen maailmankuvan omaavat tai omanneet kriittisesti läpi poliittista vakaumustaan. Tuntuu, että sellaista traditiota ei ole. Vai enkö vain tunne heitä? Vai eikö kritiikkiin sillä puolella ole syytä?)

Lessingin perheen vaiheet kuvaavat konkreettisesti ensimmäisen maailmansodan merkitystä eurooppalaiselle mentaalihistorialle. Doriksen vanhemmat olivat molemmat tuon suuren sodan vammauttamia ja katkeroittamia, ja haavat luonnollisesti heijastuivat monella tavalla lapseen. Ensimmäisestä maailmansodasta juontuvien kehityskulkujen seuraaminen on avartavaa siksikin, että Suomessa tuo sota ei ole samalla tavalla koettu – ja vaikka sodan jäljet tunnetaan täälläkin, antaa Lessingin todistus teemaan eurooppalaisen näkökulman.

Lessing kirjoittaa paljon kirjailijan työstä: myös teosten vastaanotosta. Muistelmien toinen osa käsittelee ajan, jolloin Kultainen muistikirja kirjoitettiin.  Lessing ei aivan pysty kestämään arvostetuimman teoksensa käsittelyä feministisen liikkeen käsissä – ainakaan silloin kun on kysymys ruotsalaisista. Ja melkein hymyilyttää, kun kirjailija viimein suostuu myöntämään liikutuksensa siitä, että yhä uudet ihmiset missä päin hyvänsä maailmaa lukevat hänen monta vuosikymmentä sitten kirjoittamaansa 600-sivuista romaania ja että se kirja on heille tärkeä.

Doris Lessingin muistelmat ovat täynnä tarkkoja ja oivaltavia kuvauksia ihmisestä, tämän viisastumisesta, ajasta ja ilmiöistä. Mutta jos haluaa vielä parempaa, kannattaa palata romaaniin ja lukea Kultainen muistikirja. Koska joskus fiktio vaan kertoo sen kaiken vielä paljon tarkemmin.