Miksi kuntauudistuksen epäonnistuminen on todellisuudessa kokoomuksen vika?

Maan hallitus on surkeassa tilantaeessa siinä mielessä, että sen ohjelman yksi keskeisimmistä hankkeista, suuri kuntauudistus, on epäonnistumassa. Samaan aikaan kuntauudistukseen sidoksissa oleva sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteiden uudistus on mitä sekavimmassa tilassa.

Miksi hallitus ei pysty toteuttamaan kahta tärkeää uudistusta, joiden tarkoitus on turvata ihmisten peruspalvelut ja joiden itse asiassa piti yhdistää nykyisiä monissa muissa asioissa erimielisiä hallituspuolueita?

Moni varmasti epäilee jarruttajiksi sosialidemokraatteja. He ovat näyttävästi alleviivanneet julkisessa keskustelussa kielteistä kantaansa pakkoliitoksiin ja on todennäköistä, että kovaääninen ja näyttävä ei pakkoliitoksille jo sellaisenaan hidastaa liitostahtia. Sote-uudistuksen osalta moni taas ajattelee, ettei ministeri Guzenina-Richardsson varsinaisesti vaikuta henkilöltä, joka pystyy viemään johdonmukaisesti läpi jonkin hankeen alusta loppuun.

Teija Sutisen hyvä analyysi kuntauudistuksen murenemisesta viime sunnuntain Helsingin sanomissa mainitsee myös jarruttajina nimen omaan demarit.

Mutta pohjimmiltaan näiden hankkeiden joutuminen vaakalaudalle johtuu itse asiassa kokoomuksesta. Miksi? Kokoomushan joka välissä ja vaalikampanjassa alleviivaa sitä, että he ovat uudistajia, valmiita uudistuksiin ja nyt olisi muutama tällainen hieno uudistus tulossa. Miten kuitenkin juuri kokoomuksen näkemykset jarruttavat sekä kuntauudistusta että sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteiden järkevää uudistamista?

Koska he näyttävät pelkäävän normaalia demokratiaa ja vaaleja ja kolmannen hallinnon tason olemassaolon myöntämistä.

Peruutetaan hetkeksi näihin kahteen uudistuksen peruskysymyksiin.

Kuntien järkevä ja luonnollinen koko ei mitenkään ole sama kuin sen alueen koko, jossa erikoissairaanhoito kannattaa järjestää. Oikeasta kuntakoosta on totta kai paljon erilaisia mielipiteitä, hyvinkin asiantuntevia ja perusteltuja sellaisia. Erikoissairaanhoidon osalta asiantuntijat ovat kuitenkin melko yksituumaisia: hyvin toimiva erikoissairaanhoito vaatii vähintään 150 000 – 200 000 ihmisen väestömäärän. Ja vaikka kuntakoosta on monia näkemyksiä, ei juuri kukaan ole sitä mieltä, että Suomessa voisi olla vain 200 000 asukkaan kuntia.

Hallitus on kuitenkin erityisesti kokoomuksen tahdosta pyrkinyt viemään näitä kahta uudistusta eteenpäin siten, että tulevien kuntien pitäisi pystyä vastaamaan myös erikoissairaanhoidosta. Tämä on tuottanut sekä epärealistisia lausuntoja joissa erikoissairaanhoitoa voitaisiin järjestää 50 000 ihmiselle tai epärealistisia toiveita nopeista ja suurista kuntaliitoksista.

On myös muita asioita, joita kannattaisi ratkoa suunnilleen 200 000 tai isommankin ihmismäärän kokonaisuuksissa: maankäyttö, joukkoliikenne ja osan veroja kerääminen. Luonteva ratkaisu olisi se, että Suomessa, niin kuin muissakin Euroopan maissa, olisi kolme hallinnon tasoa ja että näillä kolmella tasolla valittaisiin päätöksentekijät demokraattisesti vaaleilla.

Kokoomukselle kolme hallinnon tasoa on kuitenkin sekä kauhistus että tabu. Kauhistus siinä mielessä että kolmea tasoa ei saisi olla, ja tabu siinä mielessä että kun kolme tasoa kuitenkin on, sitä ei saisi ainakaan sanoa ääneen.

Nyt kuntauudistusta ja soteuudistusta on pyritty viemään eteenpäin sellaisella imagolla, että keskimmäisestä tasosta päästäisiin eroon. Mutta kun ei päästä. Kokoomus eikä kukaan muukaan pysty näyttämään että nyt olisi syntymässä erikoissairaanhoidon vaatiman väestöpohjan kuntia. Terveydenhuollon rakenteiden uudistus taas on tähän mennessä pyritty hallituksen työskentelyssä valjastamaan kuntauudistuksen vauhdittajaksi, mistä syystä asiantuntijat ovat joutuneet jättämään perusteltuja eriäviä mielipiteitä hallituksen linjauksiin. Eilen sairaanhoitopiirien lakkauttamine sitten jo peruttiinkin, mikä on merkki siitä, ettei mahdottomia linjauksia voi pitää teennäisesti hengissä ikuisuuksia.

Lopputulos on se, että kuten nytkin, myös tulevaisuudessa, meillä tulee olemaan kolme hallinnon tasoa: valtakunnallinen, keskitaso ja kuntataso. Maakuntataso on se kokoluokka jossa voi järjestää erikoissairaanhoitoa ja jossa esimerkiksi joukkoliikennejärjestelmästä kannattaa päättää. Se, mitä Suomessa tuntuu vain olevan vaikea saada läpi, on se, että myös keskimmäisen tason päättäjät valittaisiin demokraattisesti vaaleissa. Ja erityisen vaikeaa näiden vaalien mahdollisuus tuntuu olevan kokoomukselle.

Toivoa kuitenkin vielä on. Selvityksessä pääkaupunkiseudun vaihtoehdoista tuodaan esiin metropolimalli. Siinä mallissa meillä olisi metropolialueen valtuusto, joka päättäisi asioista joista nyt päätetään hankalissa ylikunnallisissa elimissä. Tämän mallin voisi hyvin kopioida muualle Suomeen, jolloin ei tarvitsisi enää yrittää neliöidä ympyrää ja tehdä liian pieniä erikoissairaanhoidon alueita tai mahdottoman suuria kuntia. Voitaisiin myöntää, että meillä on olemassa keskimmäinen hallinnon taso ja että se todellinen uudistus olisi tuoda myös se taso kansalaisten vaikutusvallan piiriin.

Yhdet perustellut vaalit samaan aikaan kunnallisvaalien kanssa eivät maatamme tuhoaisi, vai mitä kokoomus?