Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme

Riikka Pelon poikkeuksellinen romaani kuvaa venäläisen runoilijan Marina Tsvetajevan ja tämän tyttären Ariadna Efronin kohtaloa 1910 – 1940 luvuilla. Romaani kulkee läpi Venäjän vallankumouksen, Tsvetajevan emigranttivuosien ja päättyy niihin vuosiin, jotka runoilija elää palattuaan Neuvostoliittoon.

Euroopan viime vuosisadan ensimmäisen puoliskon ajan julma hammas luo olosuhteet, jossa äidin ja tyttären vaikea suhde puristuu poikkeuksellisen sakeaksi.

Venäjän vallankumouksen talvena Ariadna Efronin pikkusisar Irina menehtyi aliravitsemukseen, ja tästä, jonkinlaisesta yhteisestä syyllisyydestä ja syytöksestä toisilleen läheisten Marinan ja Ariadnan välien tuskaisuus alkaa.

Marina Tsvetajeva on yksi 1900-luvun arvostetuimpia venäläisiä runoilijoita, hänen miehensä Sergei Efrom oli valkoisen armeijan sotilas ja työskenteli myöhemmin Neuvostoliiton salaiselle palvelulle NKVD:lle. Samalle organisaatiolle aloitti raportoinnin Pariisin vuosinaan myös nuori Ariadna Efron, kääntäjä, toimittaja ja kuvittaja.

Kirja kuvaa erinomaisesti sen historiallisen optimismin tunnelman, joka monien mielissä vallitsi suhteessa Neuvostoliittoon. Pelo välttää sotkemasta kuvaamiaan ihmisiä jälkiviisauteen – he kyllä oppivat itse, kehonsa joka solulla. Hetken Ariadna Efrom kuitenkin viettää Moskovassa uskoen keveästi ja luottavaisesti, jonkinlaisella uholla ja äitikapinalla terästettynä, sosialismiin ja sen yhä valoisampaan tulevaisuuteen. Turvallisuuspoliisille raportoiminen on luontevaa, siitähän on apua sosialismin rakentamisessa. Ja toisaalta – kukaan ei kuitenkaan hämmästy, kun häntä itseään tullaan hakemaan.

Romaanin Marina on kirjalliselle työlleen omistautuva, rakastumisissaan ihmeen naiivi, nuorimmalle lapselleen, Ariadnan pikkuveljelle Georgille, hieman hysteerisesti omistautuva nainen. Marina Tsvetajeva elää maailmassa josta kuoriutui hänelle aivan väärä, vaikka samaan aikaa hän on se, joka näkee selvimmin sen, kuinka aviomies ja tytär eivät tule selviytymään totalitaarisen valtion koneistossa. Ilmiantajat totta kai ilmiannetaan – tai vaikka ei ilmiannettaisi, rikokset löytyvät kuitenkin.

Neuvostoyhteiskunnan älymystön optimismin ja paranoian tarkan kuvauksen ohella romaanin kantava teema on Ariadnan, Aljan, äitiään kohtaan tunteva viha ja tuskastuneisuus. Viha koostuu lukemattomista lomittaisista ja painavista osasista – viha runoilijan itsekkyyttä kohtaan, viha eksentristä äitiä kohtaan, joka ei edes osaa käyttäytyä julkisilla paikoilla, pilkallisuus toiselle miehelle flirttailevaa noloa äitiä kohtaan, tyttärensä makua ja kiinnostuksen kohteita peräänantamattomasti muovaava äiti, joka ei kestä, jos tytär haluaa jotain muuta kuin äidin korkeakulttuurisia ihanteita.

Jokapäiväinen elämämme on eräänlainen äiti-vihan ensyklopedia, ja äidin ja tyttären tuskaa tuottavan suhde on myös romaanin se teema, joka ei lopulta ole sidoksissa romaanin kuvaamaan erikoislaatuiseen aikaan. Riikka Pelon kuvaamana äidin ja tyttären välit ovat täysin tunnistettavia monista helpompienkin olosuhteiden vaikeista äiti-tytär –suhteista.

Riikka Pelon kieli on kaunista, runollista, elävää, välillä ehkä runollistakin runollisempaa – pääasia on kuitenkin se, että Pelo tuo lukijan luo mutkattomasti vuoden 1939 Moskovan, vallankumouksen vuoden Moskovan, Prahan läheisen maaseudun ja datshan Bolshevossa Moskovan liepeillä.

Mielestäni Riikka Pelo on kirjoittanut hienon romaanin, jossa hän kuvaa ihmisiä historian puristuksessa sillä arvostuksella, jonka todellinen romaanikirjailija voi ihmiselle antaa – tuomitsematta. Tämä kirja ansaitsi palkintonsa.

Kirja päättyy Marina Tsvetajevan kuolemaan, vuoteen 1941. Ariadna Efron eli lopulta vuoteen 1975, viimeiset kaksikymmentä vuotta vapaudessa. Ja vihan lomassa elää rakkaus. Henkensä riistänyt äiti ilmestyy tyttärensä viereen penkille leirillä Vorkutassa, ehkä yhtä hermoja raastavana kuin aikaisemminkin, mutta hän toteaa myös olennaisen. Olen aina rakastanut sinua. Todellinen Ariadna Efrom huolehti äitinsä arkistosta ja jälkeenjääneistä runoista huolellisesti läpi elämänsä.