Kiitos kaikesta Peter von Bagh

Peter von Bagh on kuollut.

Ensimmäinen muistoni on ääni radiossa. Mäntyharjulla kesällä pikkuserkkujen kanssa hiekkarannalla me lapset uimme, aikuiset kuuntelevat radiota. Makaan huovalla pyyhkeeseen kääriytyneenä, palelen koska olen noussut vedestä ja annan radion kuulua. En oikeastaan kunnolla seuraa mistä on kysymys, mutta tiedän että puhutaan elokuvista, niiden ihmeellisestä maailmasta, taiasta. Innostunut maalaileva ääni vakuuttaa ja saa uskomaan ainakin sen, että nyt puhutaan jostain, jonka lumous ei haihdu.

Kesäkuussa 1989 von Bagh haastattelee Krysztof Kieslowskia Sodankylän elokuvajuhlilla. Se on ensimmäinen haastattelu jonka kuulen ja nyt tuntuu että siitä on aikaa kokonaisia maailmoja.

Sodankylän koulun kuumassa voimistelusalissa haastattelijan muisti ja innostus on aina loputon. Elokuvallinen sivistys ja paneutuminen haastateltavan maailmaan ehdotonta.

Joskus hymyilen tinkimättömälle ’ennen oli paremmin’ –asenteelle, kun jotkut haastateltavat näkevät myönteisiä puolia myös nykyhetken tarjoamissa mahdollisuuksissa tehdä taidetta ja luoda uutta. Istun koulun portailla käytävässä kuuntelemassa kaiuttimista Francis Ford Coppolaa, sisään ei enää mahtunut kukaan. Coppola ei vihaa digitaalista aikaa.

Bagh haastattelee iranilaisia joiden elokuvia näytetään heidän kotimaassaan vain harvoin. Saksan turkkilainen Fatih Akin vaeltaa Sodankylän katuja pilottitakissa. Kenen tahansa on helppo kertoa elokuvasta yleisölle, koska paikka on täynnä ihmisiä jotka ovat kiinnostuneita ja innostuneita ja lopulta kai aika monen kiinnostus voidaan juontaa isäntään itseensä ja siihen ääneen radiossa, joka selittää niin vastaansanomattomasti, mikä hänen näkemässään on unohtumatonta.

Joskus jo aika kauan sitten vein lapseni Pariisissa katsomaan Marcel Carne’n Paratiisin lapset. Elokuva oli pitkä, me olimme nälkäisiä ja pelkäsin sisimmässäni, että en tarjoa teini-ikäiselle lapselle iloa elokuvasta vaan harjoitan jonkinlaista kasvatuskidutusta. Elokuva osoittautui voimakkaammaksi kuin suurkaupungin tuottama väsymys ja nälkä. Se oli ihmeellinen.

Palatessani kotiin ja vaihtaessani lentoa jollain saksalaiselle kentällä törmäsin Peter von Baghiin. Tämä oli tulossa Bolognan vanhojen elokuvien festivaalilta. En ihan heti toivu siitä, että juuri nyt törmään von Baghiin, seuraavani päivänä Paratiisin lasten jälkeen. Selvitän kuitenkin iloisena, että olin saanut yhden nuoren sukupolven edustajan katsomaan Paratiisin lapsia. Bagh vastasi perusteellisella ja innostuneella luennolla siitä, mistä kaikesta Paratiisin lapsissa oikeastaan on kysymys, missä olosuhteissa se kuvattiin, miten se otettiin vastaan ja mikä oli pääosan esittäjän Arlettyn kohtalo.

Hetken siistillä saksalaisella lentokentällä olen palannut Vuohijärven rannalle, jossa matkaradiosta kuuluu haltioitunut ääni, joka kertoo meille miksi nämä elokuvat ovat elämää suurempia.

Kiitos todellakin kaikesta Peter von Bagh.