Miltä vaalit tuntuu?

Ainakin palelevilta sormilta. Kiersin eilen kaupunkia ehdokas Mari Puoskarin ja vauva Rufus Pöntisen kanssa. Tulin kotiin, lisäsin toiset villasukat ja mietin asioita, joita olin ihmisiltä kuullut kampanjan aikana.

Monet ehdottivat Pohjois-Esplanadia kävelykaduksi. Se ilahdutti ja se pitää toteuttaa. Toiset olivat Kruunuvuoren siltaa vastaan ja toiset puolesta. Kaikkien kanssa ei voi olla samaa mieltä – vaaleissakaan. Minä olen sillan kannalla.

Eräs mies Messukeskuksen edustalla, kirjamessuilta tulossa, kiteytti hyvin: joukkoliikenteen kehittäminen ja terveyspalvelut. Ne listan kärkipäässä kun mietitään, mitkä asiat Helsingissä pitää saada toimimaan nykyistä paremmin.

Tein suuren osan kampanjasta lastenvaunut mukanani: raitiovaunussa matalan oven välikössä ennätys oli kolmet vaunut ja kahdet rattaat. Vaunujen kanssa huomaa hyvin myös sen, että monet liikkuvat nykyään rollaattorin kanssa. Hyvä että liikkuvat. Esteetön kaupunki ei ole minkään pienen ryhmän asia.

Päivähoidosta, sen tärkeydestä ja ongelmista puhutaan koko ajan. Omissa tavoitteissani päivähoito on kärjessä, koska on kauheaa, että kaupunki ei ole pystynyt turvaamaan kasvavalle lapsimäärälle päivähoitopaikkoja riittävän pienissä ryhmissä riittävän lähellä kotia. Samaan aikaan kampanjan kanssa vihreän valtuustoryhmän budjettineuvottelijat neuvottelivat lisäyksistä päivähoidon määrärahoihin. Toivon neuvottelijoille menestystä.

Kampanjani avauksessa puhuttiin kouluista, siitä miten maahanmuuttajataustaisille lapsille täytyy opettaa hyvin suomea ja miten Helsingin täytyy taata koulujen tasa-arvo kaiken kaikkiaan.

Metsät Helsingin kunnallisvaalien teemana jännitti hieman. Ovatko metsät kellekään tärkeitä silloin kun puhutaan terveyskeskuksista. Kyllä ne ovat. Tilaisuudessa, jonka järjestin Emma Karin kanssa Helsingin metsistä, oli iso joukko ihmisiä. Ihmisiä, jotka haluavat säilyttää Helsingin arvokkaat metsät, jotka eivät halua liian rankkoja hakkuita kaupungissa.

Entä tuntuuko hölmöltä mennä kadulle jakamaan esitteitä? Tuntuu se joskus vähän hölmöltä. Mutta se on myös hauskaa ja kiinnostavaa. Se tarjoaa ihmisille mahdollisuuden sanoa sanansa kaupungista ja sen muuttamisesta. Ihmiset voivat sanoa, että tuo puolueesi on väärä, ihmiset voivat kannustaa ja kertoa sen, missä lääkäriin pääsy kestää. Tai sitten ihmiset voivat hymyillä ja sanoa: ”aa, ehdokas itse”, mikä ehkä mukavin palaute!

Viime torstaiaamuna pystytimme Mari Puoskarin kanssa pöydän Vanhan kirkon puistoon ja tarjosimme työmatkalaisille kahvia. Kun olimme tarjonneet melkein kaikki kahvit ja varpaat olivat kylmettyneet, seisoimme Annankadulla odottamassa farmaritaksia johon pienen kahvilamme kalusteet mahtuisivat. Kahvia tuli kysymään vielä yksi meitä vanhempi mies, asun perusteella jonkinmoisissa huoltohommissa. Mies sanoi olevansa kotoisin pohjoisesta, sieltä missä ihmiset kamppailivat vuosikymmeniä Vuotoksen allasta vastaan.  Hän puhui hetken pakotetuista maakaupoista, Schroderuksen veljeksistä, joista jo moni oli kuollut rintamalla. Seisoimme kylmässä auringossa Annankadulla Marin ja meille ennen tuntemattoman miehen kanssa ja pysähdyimme hetkeksi miettimään sitä, miten kaunista on Keminsaarilla.

Silloin ajattelin että tiedän kyllä hyvin miksi teen politiikkaa ja että onpa hyvä kun on vaalit.