Närkästyksestä järkevään sosiaaliturvaan

Eräs yhteiskunnallinen instituutio kaipaa kipeästi uudistamista. Juuri kukaan ei ole siihen tyytyväinen. Se on byrokraattinen, tehoton eikä se kannusta ihmisiä. Silti kerta toisensa jälkeen sen uudistaminen tyssää alkuunsa. Se on suomalainen sosiaaliturvajärjestelmä.

Kokoomuksessakin monet tunnistavat, että nykymuodossaan sosiaaliturva aiheuttaa turhia hallinnointikuluja eikä kannusta ihmisiä töihin. Tästä syystä yhä useampi nuoremman polven kokoomuslainen kannattaakin perustuloa, tosin hyvin matalaa sellaista, koska tämä ratkaisisi monia nykyisen sosiaaliturvajärjestelmän valuvikoja.

Perustulon keskeinen idea on tehdä työn etsimisestä ja vastaanottamisesta kannattavaa kaikissa tilanteissa. Tämä on keskeisin ero nykyiseen vakavia tuloloukkuja sisältävään järjestelmäämme, joka tekee hyvin usein työn vastaanottamisesta kannattamatonta.

Perustulo ei tarkoita ilmaista rahaa kaikille sen enempää kuin nykyinenkään malli, sillä Suomessa ihminen on jo nykyisellään oikeutettu perustoimeentuloon. Vihreiden joitakin vuosia sitten tilaamat laskelmat perustulosta osoittivat, että on mahdollista toteuttaa malli, joka vastaa kustannuksiltaan nykytilaa. Perustulosta hyötyisivät erityisesti ryhmät, joiden ajattelisi olevan kokoomuksellekin tärkeitä kuten yrittäjät ja itsensä työllistävät freelancerit. Suurin ero nykyiseen järjestelmään on siis työn vastaanottamisen ja tekemisen kannattavuus.

Perustulo ei kuitenkaan nauti kokoomuslaisten varauksetonta tukea. Tämä ei välttämättä johdu huolellisesta nykytilan analyysista vaan kokoomuslaisten voimakkaimmasta sosiaaliturvatunteesta – närkästyksestä.

Närkästys sosiaaliturvaa koskien nousee siitä, että joku saa rahaa tekemättä työtä. Kenties suorimmin tämän ilmaisi sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko, joka vaati viime vuoden elokuussa, että vastikkeettomasta sosiaaliturvasta olisi päästävä kokonaan eroon. Hän esitti tilalle “osallistavaa sosiaaliturvaa”, jossa tuen vastaanottaja joutuisi tekemään “työtä” esimerkiksi kunnalle, yritykselle tai järjestölle.

“Osallistava” sosiaaliturva tuottaisi kuitenkin entistä enemmän byrokratiaa, kun kuntien olisi keksittävä soveliaita työtehtäviä kaikille tukien varassa eläville. On vaikea keksiä kovin paljoa sellaisia työsuoritteita, jotka olisivat teettäjälleen tarpeellisia, mutta eivät vaarantaisi kilpailuneutraliteettia ja estäisi oikeiden markkinaehtoisten työpaikkojen syntyä.

Sitä paitsi eikö osallistava sosiaaliturva olisi jopa määritelmällisesti juuri sitä “tempputyöllistämistä”, jota kokoomus on kovaan ääneen kritisoinut? Olisiko aika uskoa yksilöihin ja markkinoihin suunnitelmatalouden sijaan?

Viime kädessä kyse on merkittävästä yhteiskuntafilosofisesta kysymyksestä eli siitä, katsotaanko työttömyyden olevan työttömäksi jääneen oma vika. Talouden taantumassa työttömyys kasvaa. Suhdannevaihtelujen lisäksi näköpiirissä on myös radikaalimpia muutoksia. Automaation nopeutuva kehitys tulee hävittämään suuren määrän työpaikkoja seuraavien vuosikymmenien aikana. Tämä rakennemuutos alleviivaa tarvetta sosiaaliturvajärjestelmän päivittämisestä 2000-luvun työmarkkinoille.

Suhdannevaihteluiden ja tulevan rakennemuutoksen todellisuudessa voisi kuvitella, että työttömyys ei olisi kenenkään mielestä ensisijaisesti yksilön laiskuutta tai haluttomuutta vaan vallitsevien olosuhteiden seurausta. Silloin siitä ei tule myöskään rangaista.

Tällöin olisi myös siirryttävä tunneperäisestä sosiaaliturvan ja työttömyyden paheksunnasta järkevämpään malliin, joka mahdollistaisi vapaille yksilöille työn vastaanoton markkinoilta kaikissa tapauksissa.

Kirjoitus on julkasitu alunperin Nykypäivän kolumnina.